perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lähtöpohdintaa

Mulla on enää yksi päivä jäljellä Berliinissä olemista. Aika täällä on kulunut todella nopeasti; en olisi koskaan uskonut, että kolme kuukautta voi mennä hujauksessa ohitse. Nyt vähän ihmetyttääkin, miten ristiriitaiselta lähtö Suomeen voi tuntua!

Tällä hetkellä tuntuukin, että Suomeen paluu on kaikessa ihanuudessaan todella stressaavaa. Mä aloitan työpaikan etsimisen ja yritän saada sitä tekemistä keksittyä niille päiville, kun olen työtön. Nyt täytyy todellakin tehdä paljon juttuja ennen kaikkea itsensä eteen, ettei jää vain paikalleen - miellän itseni toimeliaaksi persoonaksi, joka tarvitsee päiviinsä sisältöä.


Tää koko kokemus on todistanut mulle sen, että mä olen sopeutuvainen ihminen. Olen elänyt Berliinissä aivan kuin Suomessakin: tästä kaupungista on tullut mulle jollain tapaa oma. En enää pitkiin aikoihin ole sanonut kimppakämppäänikään asunnoksi, vaan se on mulle koti. Tämä kuitenkaan ei tarkoita sitä, että en tuntisi oloani enää viihtyisäksi Suomessa; kaipaan kamalasti kaikkea mitä siellä on, ja kaverit ja perhe tietenkin ovat ykkössijalla. Ikävöin hirveästi myös äidinkieleni puhumista; välillä pistää tosissaan ärsyttämään, kun ei tule ymmärretyksi koska ei löydä oikeita sanoja vieraalla kielellä.

Puhuttiin tuossa vähän aikaa sitten kaverini kanssa ulkomaille muuttamisesta. Totesimme, että kun lähtee ulkomaille asumaan joksikin aikaa, tietää viihtyykö enemmän synnyinmaassaan vai ulkomailla. Minä totesin olevani vähän sekä että, kun taas kaverini viihtyisi mieluummin muualla. Näin väliinputoajana ei ole kiva olla, mutta mä koen asian tällä hetkellä niin että mulla on nyt kliseisesti sanottuna maailma avoinna. Enää se Suomi ei ole niin ehdoton paikka olla, vaan pystyn tarvittaessa asumaan muuallakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti